Remun kuulumisia

Siitä on aikaa kun olen viimeksi päivittänyt blogia. Niinkin pitkä, että Remu on ollut meillä kohta kaksi vuotta. Paljossa ollaan edistytty ja paljon on vielä opittavaa. Vuoden verran ollaan harrastettu säännöllisesti rallytokoa ja Nose Workia ja se on auttanut paljon myös arjessa.  Kotona ollaan harjoiteltu enimmäkseen erilaisia arkitaitoja, kuten:

·      Mitkä ovat luvalliset syömispaikat luille yms. Tämä on osa suurempaa, kunnianhimoista projektiani mihin liittyy siihen, että kotona on ihan oikeat, laadukkaat matot lattioilla ja niistä on tarkoitus pitää huolta. Sallittuja syöntipaikkoja ovat häkki, peti, koppa, kaksi pillerimattoa ja kaksi lattialla olevaa isoa koristetyynyä. On muuten erittäin tarpeellinen taito ja todella palkitsevaa/rentouttavaa katsoa, miten koirat vievät saamansa herkun heti yhdelle luvallisista paikoista ja saattavat myöhemmin kiertää pisteeltä toiselle. Remu menee myös oksentaman häkkiinsä, jee!

·      Kynsien leikkuu vapaaehtoisena ja positiivisena käsittelynä. Häpeäkseni myönnän, että oon leikannut Kanelin kynsiä puoliväkisin, vaikkakin runsaasti palkiten. Remun kanssa tämä ei olisi ollut mitenkään mahdollista, joten nyt on molemmat koirat opetettu mukavalta tuntuvaan kynsienleikkuuseen. Pysyy omakin verenpaine matalampana ilman tätä ainaista ”kohta pitää taas” -stressiä.

·      Hampaiden pesu. Olen vältellyt asiaa pitkään, koska se on tuntunut vaikealta. Ei se sitten lopulta ollut sitä ollenkaan.

·      Vuorotellen tassujen kuivatus lenkiltä tullessa. Kanelin tassut pyyhitään ensin, minkä jälkeen hän ei yleensä suostu poistumaan pyyhkeeltä ollenkaan, prinsessa. Remu odottaa nykyään kiltisti vuoroaan ja ojentaa sitten vuoronsa tulleen tassujaan kuivattavaksi.

Tietty levottomuus on Remussa kuitenkin pysynyt ja tänä talvena ajoittain pahentunut. Kotona Remu vaatii tosi paljon huomiota, sen on hankala asettua aloilleen ja ellei huomiota heru niin siitä reklamoidaan äänekkäästi haukkumalla. Tähän saattaa olla monta syytä: liukkaalla ja kylmällä kelillä koiralle tulee helposti lihasjumeja ja revähdyksiä, lenkit ei ole pakkasella yhtä pitkiä ja minä omistajana olen ollut välillä tosi stressaantunut, väsynyt ja kipeä. Koira on ylipäänsä ollut meillä vasta alle kaksi vuotta joten tässä vasta rakennetaan koiran itsetuntoa ja meidän välistä luottamusta. Muistutan myös itseäni siitä, että ei-toivotut käytökset voimistuvat yleensä hetkeä ennen kun ne sammuvat. Riippumatta syystä, välillä on tuntunut siltä, että en vaan jaksa. Etenkin kun olen panostanut Remun koulutukseen mielestäni paljon.

Viimeisen parin viikon aikana tilanne on lähtenyt kuitenkin yllättäen paranemaan, vaikka ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut. Ikään kuin Remu olisi yhtäkkiä päättänyt antaa periksi ja rentoutua. Tilanne on sen verran yllättävä, että mietin hetken pitäisikö se viedä lääkäriin. Vai voisiko se kuitenkin olla, että lähes kahden vuoden työ: laji- ja käsittelytreenit, arkitottelevaisuus, rauhoittumisharjoitukset ja sosiaalistaminen alkaa kantaa vihdoin hedelmää?

Remun rauhoittuminen on johtanut positiiviseen kierteeseen. Koska Remu on mun näkökulmasta mukavampi, sen kanssa tekee mieli touhuta kaikenlaista, eli se saa myös enemmän virikkeitä ja huomiota ja on siksi entistä rauhallisempi ja tyytyväisempi. Kaneli hyötyy, kun treenaan samat asiat aina molemmille koirilleni. Win win!

Miksi opetin koirani tuhoamaan kenkälaatikon, eli sheippauksen perusteet

Tänään leikittiin Remun kanssa laatikkoleikkiä. Leikki on koirakoulutuksessa yleisesti käytössä erityisesti koirien kanssa, joilla ei ole historiaa ihmisen kanssa työskentelystä (kuten monet rescue-koirat) ja koirien kanssa, joita on aikaisemmin koulutettu rankaisemalla, mutta joita nyt halutaan kouluttaa positiivisen vahvistamisen avulla (niin sanotut crossover-koirat).

Leikki on hyvin yksinkertainen ja ulkopuolisen näkökulmasta pöljä – koiraa palkitaan siitä, että se ensin kiinnostuu pahvilaatikosta ja sitten rupeaa peuhaamaan sen kanssa, jotakin. Ihan mitä vaan. Kaikesta, mitä koira tekee laatikon kanssa palkitaan. Vähitellen pitää vaan tehdä enemmän. Ensi alkuun riittää laatikon vilkaisu, sitten nuuhkaisu, sitten tassulla läppäisy, sitten hampailla kokeilu, jne.

Vaikka leikki vaikuttaa tyhmältä, sillä on selkeät tavoitteet. Muistatteko lapsuudestanne kylmä-kuuma –leikin? Huoneeseen piilotettiin esine ja se piti etsiä samalla kun kaverit huusivat kylmä tai kuuma riippuen siitä liikuitko oikeaan suuntaan. Tilanteessa, jossa koiralle on tarkoitus opettaa uusi taito tai temppu, positiiviseen vahvistamiseen perustuvaa koulutusta voi ajatella ihmisen koiralle järjestämänä kylmä-kuuma –leikkinä. En voi kertoa koiralleni mitä haluan sen tekevän, joten kun haluan sen oppivan jonkun uuden taidon pilkon tehtävän pieniksi palasiksi, autan koiran alkuun ja sitten leikitään. Joka kerta kun koira pääsee askeleen lähemmäksi haluamaani toimintaa, se saa jättipalkkion. Edistystä seuraa hetken normipalkkio siinä pisteessä tehdyistä toistoista, jonka jälkeen pitää taas päästä vähän pidemmälle ja kokeilla vielä jotakin lisää.

Koira, jota on ihmisen toimesta aikaisemmin rankaistu väärin tekemisestä tai koira, jolle ihminen on ollut parhaimmillaan yhdentekevä ei ole halukas kokeilemaan eri vaihtoehtoja. Löydettyään yhden tavan jolla palkkio irtoaa on turvallisempaa pysyä siinä. Liiasta yrittämisestä voi seurata ikäviä asioita. Vanhana katukoirana Remu pysyy toimivaksi todetussa taktiikassa sen kerran löydettyään. Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa, että Remu osaa istua ja mennä maaten. Nähdessään päälläni koulutusvyön se sitten tarjoaakin näitä kahta toimintoa loputtomiin. Lyhyesti sanottuna, laatikkoleikin tarkoituksena on rohkaista koiraa tarjoamaan koulutustilanteissa monia uusia ja erilaisia toimintoja, joista ihminen pystyy palkitsemaan haluamansa ja näin suuntaamaan käytöstä haluttuun suuntaan. Laatikkoleikillä on helppoa ja turvallista aloittaa tämäntyyppinen työskentely, koska siinä pystyy palkitsemaan kaiken mitä koira tekee ilman että tulisi vahingossa pilanneeksi mitään arkielämässä tarvittavaa taitoa. Kun koira on oppinut, että erilaisia käytöksiä kannattaa tarjota ilman että siitä seuraisi mitään pahaa, tämä toimintamalli on helppo siirtää minkä tahansa toiminnan opetteluun.

Tämäntapaisissa koulutushetkissä käyttäisin mielelläni naksutinta merkkaamaan täsmällisesti sen hetken, josta palkkio tulee. Remu kuitenkin pelkää naksutinta vielä todella paljon ja vastaehdollistaminen sen ääneen on vasta työn alla, joten käytän tällä hetkellä omaa ääntäni koulutuksen apuna. ”Jes”, ”jee” ja ”tubli” (hyvä tai reipas viroksi, kts. PS!) tarkoittavat Remulle kaikki sitä, että hyvin meni ja palkkio on tulossa.

Pidin Remulle neljä kahden-kolmen minuutin laatikkosessiota parin minuutin tauoilla. Lähdimme ihan nollasta, eli laatikkoa ei oltu koskaan aikaisemmin käytetty Remun kanssa missään. Koostevideolla on katkelmia tämän päivän laatikkoleikistä. Videosta näkyy, miten Remu hoksaa nopeasti, että laatikko on nyt merkittävä ja siihen kannattaa kiinnittää huomiota. Hyvin lyhyessä ajassa päästään siihen, että Remu lätkii laatikkoa tassullaan ja lopulta nostaa laatikon monta kertaa hampaillaan kokonaan ilmaan (videolla kohdassa 4.09-4.16). Samalla videosta huomaa, että mitä väsyneemmäksi Remu tulee, sitä enemmän se tarjoaa hänelle tuttuja toimintoja (istuminen ja maahanmeno) ja lisäksi turhautuessaan rupeaa mielistelemään minua, näykkimään ilmaa ja haukkumaan. Kokonaiskestoltaan reilun 10 minuutin koulutushetken jälkeen lopetimme treenin. Remu kävi siinä vaiheessa kovilla kierroksilla ja halusi jatkaa omatoimista työskentelyä mm. syömällä kirjahyllystä kirjoja. Olemme kuitenkin harjoitelleet erikseen rauhoittumista ja siihen liitetystä vihjesanasta kaveri vetäytyi pariksi tunniksi nojatuoliin nukkumaan. Oppiminen on rankkaa puuhaa.

PS! Jos ihmettelette videon sekakielisyyttä, niin olen virolainen ja puhun koirilleni enimmäkseen viroa. Joskus sosiaalisissa tilanteissa myös suomea (kun oikeasti puhun enemmän läsnä oleville muille ihmisille). Käskysanat ovat vaihtelevasti viroksi ja suomeksi, riippuen siitä kumpi sanan on ottanut ensin käyttöön, minä tai mieheni.

Toisen koiran tulo osaksi perhettä

Havahduin tänään siihen, että puolessatoista kuukaudessa perheestämme on muodostunut toimiva monikoiraperhe. Toki monia asioita pitää vielä opetella ja harjoitella, niistä isoimpana tällä hetkellä (omistajan näkökulmasta) se, että mökillä koirien tekee mieli vahtihaukkua jokainen ohikulkija ja niitä on siirtolapuutarhassa paljon. Pääosin arki sujuu kuitenkin moitteettomasti ja koirat toimivat hyvin yhteen.

Nykyiseen tilanteeseen ei olla päästy sattumalta tai itsestään, se on vaatinut paljon määrätietoista työtä. Usein kuulee vieläkin sanottavan, että antaa koirien hoitaa keskinäiset suhteensa ja välinsä, turha ihmisen on siihen nokkaansa tunkea. Tämä olisi varmasti hyvä neuvo, jos koirat eläisivät vapaana yhteisökoirina, jolloin heillä olisi mahdollisuus toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Neuvoa ei voi kuitenkaan samalla tavalla soveltaa kahteen tai useampaan toisille tuntemattomaan koiraan, jotka vailla varoitusta laitetaan asumaan pieneen kerrostalokaksioon. Jos Kaneli ja Remu olisivat saaneet vapaasti päättää, he olisivat todennäköisesti valinneet asua useiden satojen metrien päässä toisistaan ja ainoastaan moikanneet ohimennen kohdatessaan. Sen sijaan ihminen päätti heidän puolestaan, että he tulevat jakamaan noin 40m2 kaksion. Silloin ihmisellä on myös vastuu siitä, että koirien yhteiselo lähtee sujumaan toivotulla tavalla. Jokainen koira on yksilö ja jokaisen perheen kohdalla vastaan tulee yllättäviä ja sille perheelle ominaisia tilanteita. On kuitenkin asioita, joita huomioimalla voi minimoida riskin, että koirien välit kiristyvät pisteeseen jossa yhteiselo on jatkuvaa tappelua, koirat joudutaan pitämään koko ajan erossa toisistaan ja pahimmassa tapauksessa yhdestä tai useammasta koirasta joudutaan luopumaan.  Seuraavaan olen listannut asioita, joiden avulla yritimme helpottaa Remun ja Kanelin yhteiselämän alkua.  

• Remun tullessa taloon koirat tapasivat ensin ulkona, jossa he saivat ottaa tilaa ja tutustua toisiinsa rauhassa.
• Kotona asunto oli jaettu kolmeen erilliseen tilaan kahden koiraportin avulla ja portit oli peitetty vilteillä. Ensimmäisen parin vuorokauden ajan koirat eivät nähneet toisiaan, ainoastaan haistoivat ja kuulivat. Portit ovat paikoillaan edelleen, mutta nykyään ne ovat pääsääntöisesti auki. Tarvittaessa koirat voidaan kuitenkin rajata samaan tilaan tai eri tiloihin tilanteesta riippuen.
• Kaikki lelut ja puruluut oli laitettu piiloon ja niitä sai syödä ainoastaan ihmisen valvonnassa, alussa myös eri tiloissa. Näin vältettiin turhia resurssikiistoja, etenkin kun Kaneli on aina ollut tarkka omista resursseistaan. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin koirat syövät puruluita vapaasti samassa tilassa ja saattavat luovuttaa niitä vapaaehtoisesti toisilleen, mikäli oma pureskeluinto on sillä hetkellä lopussa.
• Ruokailutilanne oli ja on edelleen aina valvottu ja ruokakupit ovat esillä ainoastaan ruokailuhetken ajan. Molemmat koirat saavat aina syödä ruokansa rauhassa ilman, että toinen koira tulisi häiritsemään.
• Koirat totuteltiin samassa tilassa olemiseen vähitellen ja pienissä erissä, ihmisen valvonnassa. Kanelia palkittiin siitä, jos se kykeni katkaisemaan kyttäystuijotuksensa ja antoi Remun liikkua asunnossa. Yksin ollessaan koiria ei jätetty samaan tilaan ennen kun olin varma, ettei sitä seuraa konfrontaatio ja silloinkin alussa vain hyvin lyhyeksi aikaa.
• Hyvin varhaisessa vaiheessa aloitin säännölliset yhteiset koulutushetket, jossa paljon hyviä asioita tapahtui toisen koiran lähellä / läsnäollessa. Vierekkäin istumista, makaamista ja rentoa yhteiskävelyä seurasi runsas palkkio, rapsutusten määrä tuplaantui toisen koiran läheisyydessä. Tämä oli merkittävää erityisesti Kanelille, joka oivalsi pian, että Remun läsnäolo lisää hyvien asioiden tapahtumista, ei vähennä sitä.  Tähän liittyen molemmille koirille opetettiin, että palkkio tulee aina sille koiralle, jonka nimi sanotaan ja siihen on toisen turha änkeä väliin.
• Tilanteissa, joissa koirien välit meinasivat kiristyä eri mielentilasta johtuen (esim. Remu haluaa hepuloida ympäri kämppää ja Kanelia väsyttää) koirat laitettiin yksinkertaisesti eri tiloihin. Näin kummankaan stressitasot eivät pääse kohoamaan liikaa.
• Lenkillä totuteltiin heti siihen, että kaverin annetaan pissata rauhassa ja lenkki jatkuu aina vasta kun toimitus on valmis.
• Kontaktia ihmiseen vahvistettiin ja vahvistetaan edelleen paljon. Koirille opetetaan, että epävarmoissa tilanteissa (jännittää, ahdistaa, pelottaa) kannattaa kertoa tunteestaan ihmiselle ottamalla siihen kontakti ennen kun reagoi itse. Esimerkkejä: 1) Olen laittamassa koirille valjaita. Remu on innoissaan ja tulee liian nopeasti Kanelin kylkeen kiinni. Kaneli ei ärähdä vaan katsoo minuun kysyvästi, minä ohjaan Remun kauemmaksi eikä tilanne kiristy. 2) Remu kohtaa lenkillä uusia ihmisiä, jotka tulevat nopeasti lähelle. Tilanne on jännittävä ja Remu tulee hakemaan minulta vahvistusta siihen, että vieraan ihmisen käden haistelu on turvallista ja sallittua.

Yllä olevista vinkeistä valtaosa liittyy resurssien hallintaan. Toisin kun ennen uskottiin, koira ei pomota, ei halua olla lauman johtaja, ei rakenna pysyviä hierarkkisia suhteita. Koira sen sijaan pitää huolta ja on valmis puolustamaan niitä resursseita, joita se pitää tärkeänä. Resurssi voi olla ruoka, lelu, ihmisen huomio, nukkumapaikka, mielenkiintoinen haju, valo – mikä tahansa, mitä koira juuri sillä hetkellä haluaa. Mitä paremmin ihminen tunnistaa koiralleen tärkeät resurssit ja huolehtii siitä, ettei koiralle synny tarvetta puolustaa niitä, sitä vähemmän koirien välillä tulee yhteenottoja. Remun tullessa meille Kaneli puolusti leluja, luita, ihmisiä, sohvaa, keittiötä, makuuhuonetta, - käytännössä kaikkea. Puolessatoista kuukaudessa resurssiaggressio on suhteessa Remuun käytännössä hävinnyt. Enää Kaneli ärähtää lähinnä, jos Remu törmää siihen vauhdilla tai kellahtaa suoraan sen päälle, mikä on täysin ymmärrettävää.

Kaneli ja Remu hoitavat ja rakentavat välejään koko ajan myös itse. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole sanoa, että kaikki kommunikaatio olisi ihmisen ohjaamaa tai ihmisen päätettävissä. Remu on todella hyvä kuuntelemaan Kanelia, molemmat ovat hyviä kertomaan toisilleen milloin ja kuinka lähelle saa tulla. Oltuaan hetken erossa koiramme menevät nykyään ensin tervehtimään toisiaan, vasta sitten ihmisiä. Remun hammasleikkauksen jälkeen Kaneli puolusti sitä urheasti (ja omistajan näkökulmasta hieman rasittavasti) kaikilta vastaantulevilta koirilta lenkillä. Kun Remu jäi ensimmäisen kerran kotiin Kanelin mennessä ulos esitti hän vakuuttavan Vesa-Matti Loiri –imitaation suoraan Pojat elokuvan loppukohtauksesta.

Emme tietenkään voi olla varmoja, mikä tilanne olisi jos olisin antanut koirien ”hoitaa itse omat välinsä”. Ehkä lopputulos olisi ollut sama, todennäköisesti ei. Minulla ei ollut tarvetta ottaa sitä riskiä.  

Kaneli ja Remu osaavat jo odottaa asioita yhdessä.

Miten kohtaat rescuekoiran. Tai oikeastaan minkä tahansa koiran.

Vieraat ihmiset jännittävät Remua. Ottaen huomioon, että sillä on ikää passin mukaan 7 vuotta ja siitä on kokonaiset hurjat 3 viikkoa positiivisia kokemuksia ihmisistä, niin en ihmettele. Sillä on kolikon kokoinen reikä korvalehdessä siitä, että se on merkitty tarhalla muovitägillä, se on otettu ihmisten toimesta kiinni ja heitetty yli kahdeksi vuodeksi betonihäkkiin, se on todennäköisesti piesty enemmän kuin kerran. Jos olisin hän, en haluaisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa enää koskaan. Kokemuksistaan huolimatta Remu kuitenkin ylittää itsensä päivittäin ja luottaa jo hänelle tuttuihin ihmisiin, mikä on todella liikuttavaa. Vieraat ihmiset Remu ohittaa yhdentekevästi turvallisen etäisyyden päästä. Puutarhalla ollessamme ihmisjännitys ilmenee niin, että Remu menee ja haukkuu ohikulkijoille hieman hätääntyneesti. Kaneli, joka ei ole koskaan haukkunut ihmisille, on päättänyt auttaa kaveria mäessä ja haukkuu seuraksi mukana. Tämä on tietenkin ihmisen näkökulmasta hyvin kiusallista ja työskentelemme sen eteen, jotta tämä ei-toivottu käytös sammuisi. Useimmiten ehdin saada koirien huomion ennen kun ne ehtivät aloittaa haukkumisen. Portti on myös tarkoitus peittää suojakankaalla, jolloin ohikulkijoita ei näe yhtä hyvin. Aina ei kuitenkaan ehdi reagoimaan ajoissa ja koira(t) pääsevät portille ”vahtihaukkumaan”.

Kahden päivän otannan perusteella 90% ihmisistä pysähtyy portille jossa koira(t) haukkuvat. Kaksi ihmistä on tähän mennessä haukkunut takaisin, noin 60% rupesi kertomaan koiralle isoon ääneen, miksi ei tarvitse/kannata/saa haukkua ja loput halusivat jutella kanssani siitä, miksi koirani haukkuvat, ottaen samalla tiukan katsekontaktin koiraan. Yksikään näistä toimintamalleista ei auta tilannetta yhtään. Koirani haukkuu, koska sitä pelottaa vieras, liian lähelle tuleva ihminen. Kohti tuleva/katsova/kovaan ääneen puhuva/haukkuva ihminen on siinä tilanteessa aivan järjettömän pelottava asia. Piirsin lopulta kyltin portille, jotta ihmiset ymmärtäisivät toivottavasti liikkua eteenpäin.

Ymmärrän hyvin tarpeen ottaa kontaktia koiraan. Onneksi meillä on perheessä toinen rescue, joka elää ihmisen huomiosta ja jota saa rapsuttaa/katsoa silmiin tuntikausia. Remu ei ole, eikä siitä todennäköisesti koskaan tule sellaista koiraa. Kun kohtaatte koiran, joka ei selkeästi halua tulla rapsutetuksi tai kosketuksi, joka haukkuu ja on tilanteessa selkeän hermostunut, niin olkaa kilttejä ja antakaa koiralle sen tarvitsema tila. Älkää ojentako, tai komentako koiraa, älkää rapsuttako sitä väkisin. It’s not you, it’s them! Koirat ovat kaikki yksilöitä. Etenkin koiria, joilla on vuosikausien huonot kokemukset ihmisestä ei voi vaatia suhtautumaan jokaiseen vastaantulijaan avoimen innostuneesti, vaikka me ihmiset tietäisimme olevamme tosi kivoja. Jos olet ohikulkija, niin kulje ohi. Jos olet tulossa kylään, kiinnitä huomiosi ihmisiin, älä koiraan ja anna koiran tottua/tutustua sinuun omaan tahtiinsa. Jos koira tulee lähemmäksi sinua, heitä sille nameja maahan, mutta älä kiinnitä koiraan muuta ylimääräistä huomiota. Vaikka olisit tavannut saman koiran aikaisemmin, voit joutua tekemään tämän useita kertoja. Se on turhauttavaa, mutta edelleen: It’s not you, it’s them! Sinulla voi olla vastassa kaveri, jonka edellinen omistaja on välillä ollut sille kiva, välillä antanut turpiin; koira, jota on pidetty lyhyessä ketjussa vuosikausia; koira, jolla ei ole koskaan ollut positiivisia kokemuksia ihmisistä; koira, joka ei vaan halua tulla rapsutetuksi. Vaikka joutuisit kuuntelemaan haukkua ja namittamaan tyyppiä kolme, viisi, kymmenen tapaamiskertaa, niin se on lopulta aika pieni vaiva. 

 

Remu kiittää ja kumartaa viilennyshuivissaan, joka näyttää ruokalapulta.

Tarinoita, joita kerromme koiristamme

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle. Tunnin automatka sujui rauhallisesti ja perillä Remun tutustuttaminen uusiin koiriin meni vailla ongelmia. Kanelille perheen koirat olivat jo vanhoja tuttuja. Aurinko helli ja oli ihana katsoa, miten koirat saivat viettää viikonlopun vapaana nurmikolla maaten, ajoittain ympäri pihaa kirmaillen. Remulla on menossa tiivis leimautumisvaihe ja se seurasi minua viikonlopun kuin hai laivaa mihin ikinä meninkin. Yöt vietimme oman perheen kesken saunamökissä. Kolmantena aamuna Kaneli yllätti kaikki kutsumalla leikkisästi Remun mukaansa tutkimaan mökkiä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kaneli otti Remun aktiivisesti kontaktia muussa kuin komentamismielessä ja se ilahdutti Remua silminnähden, vaikka yhdessä puuhastelu kesti vajaan minuutin enne kuin Kaneli oli saanut tarpeekseen. Pieniä askelia. 

 

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle. Remu otti viikonlopusta kaiken irti. Se merkkasi isäntäväen talon omakseen pissaamalla 4 kertaa sisälle, kirmaili ympäri pihaa, murtautui useaan otteeseen ulos koirien aidatulta alueelta, yritti syödä sekä aidan että puutarhakalusteet, varasti keittiön pöydältä ruokaa ja harjoitteli kuuluvaa vahtihaukkuaan. Koirien leikkiyritykset muistuttivat lähinnä puskafarssia, mikä on toki parasta kesäteatteria. Remu yritti leikkiä Snokin kanssa, Chunk yritti leikkiä Remun kanssa, Kaneli yritti leikkiä yksin tai Remun kanssa, välillä myös estää muita leikkimästä, Chunk yritti leikkiä Kanelin kanssa, Snok olisi vaan halunnut olla rauhassa. Me ihmiset valvomassa, auttamassa, harhauttamassa, aktivoimassa ja kouluttamassa siinä välissä.

Juhannukseksi lähdimme koiriemme kanssa reissuun, kyläilemään kahden koiran talouteen pikkupaikkakunnalle.  Remu sai hetkeksi mahdollisuuden palautua kaupunkistressistä, vaikka uuteen paikkaan, ihmisiin ja koiriin liittyi omat jännittävyytensä. Yleisesti ottaen Remu jännittää uusia ihmisiä enemmän kuin koiria ja sisätiloja enemmän kuin ulkona olemista. Pihalla se pystyi nopeasti rauhoittumaan ja nukkumaan, sisällä isossa talossa piti pyöriä ympyrää ja yrittää nostaa koipeaan kaikkea mahdollista vasten. Isäntäperheen narttukoiran kanssa olisi voinut leikkiä, mutta uros oli leikkimurinansa kanssa vähän liian pelottava siihen. Stressi ilmenee Remussa tällä hetkellä levottomuutena ja hieman maanisena, päämäärättömänä puuhasteluna. Meidän perheen yömajana toimineessa saunamökissä sen oli helpompi rauhoittua ja levätä kuin isäntäperheen talossa. Kanelin kanssa Remu on loputtoman kärsivällinen, mikä alkaa tuottaa tulosta. Viikonlopun aikana Kaneli ei juurikaan komennellut Remua ja teki jopa useamman leikkialoitteen (mihin Remu ei ymmärrettävistä syistä ihan heti tarttunut). Stressinsä Kaneli kanavoi isäntäperheen isohkoon uroskoiraan ja komensi sitä aina tilaisuuden tullen. Meidän ihmisten ennakoinnilla ja suunnittelulla tämäkin käytös saatiin kuitenkin loppumaan viikonlopun aikana melkein kokonaan. 

Samat koirat, sama viikonloppu, kaikki tarinat yhtä tosia. Se, minkä tarinan kulloinkin huomaan, koen ja kerron ei ole kiinni koirista, vaan paljastaa lähinnä oman vireys- ja stressitilani.

Oodi koirien toipumiskyvylle

Remu on nyt asunut meillä tasan viikon. Sinä aikana sängyn alla lymyävästä ja kaikkea pelkäävästä kaverista on kuoriutunut koira, joka kulkee hihnassa häntä pystyssä ruuhkaisillakin kaduilla, on matkustanut autolla ja raitiovaunulla, on oppinut oman nimensä ja sen, että asioita saa istumalla, on sisäsiisti ja loputtoman kiltti toiselle koirallemme ja nauttii tutun ihmisen rapsutuksista.

Viikkopäivän kunniaksi tässä on video Remun saapumishetkestä ja toinen video Remusta tänään puutarhalla.

Kemiaa, onko sitä? - eli hidasta laumautumista

Kuluneet pari päivää meillä on nyt neuvoteltu ahkerasti asunnon käyttöoikeuksista. Ensin Remu sai neuvoteltua itselleen oikeuden nukkua eteisen lisäksi olohuoneen sohvan alla Kanelin valvoessa sitä eri positioista käsin.

Siitä noin vuorokauden päästä Remu sai oikeuden liikkua varovaisesti ja nöyrästi olohuoneessa, kunhan ei mene Kanelin aluetta kohti. Seurasi noin vuorokausi rauhaisaa yhteiseloa.

Lenkeillä on mukavampaa, koska tilaa on enemmän eikä resursseista tule niin helposti kiistaa. Etenkin tavatessamme muita koiria Kaneli ja Remu ottavat jo selkeästi tukea toisistaan.

Tänään illalla yhteisen lenkin jälkeen Remu oli kerännyt sekä itsevarmuutta että energiaa. Pidin koirille parin minuutin koulutussession, jonka jälkeen raukka olisi halunnut hepuloida iloisesti ympäri kämppää. Tämä oli Kanelille aivan liikaa ja hän komensi Remun kovin sanoin omaan koppaansa (mikä on nyt siirretty olohuoneeseen).

Harkitsin hetken siirtäväni koirat eri puolelle porttia, mutta molemmat rauhoittuivat hetken päästä omille paikoilleen. Kaneli rupesi syömään puruluuta ja Remu kävi nukkumaan.

Tästä illasta viisastuneena, koulutushetket pitää tästä eteenpäin pitää koirille erikseen, niin että toinen koirista odottaa portin takana, on miehen kanssa lenkillä tms. Ihan alussa totutin koiria toistensa läheisyyteen sillä, että saivat pariin otteeseen molemmat nameja palkkioksi siitä, että olivat samassa tilassa. Herkkumakkara saa Remun kierrokset kuitenkin nousemaan niin korkeaksi, että yhteenotto Kanelin kanssa on enemmän kuin todennäköinen + resurssina se on liian arvokas siihen että koirat pystyisivät toimimaan lähekkäin. Remu jopa haukahti tänään ensimmäisen kerran kun ei olisi millään malttanut odottaa makkaraansa. Kun se ei tepsinyt, niin esitteli vielä, kuinka korkealle hän pystyy halutessaan hyppäämään. Makkara on selkeästi mahdollisuus, mikä pitää käyttää taitavasti ja harkiten. Nyt kun Remu ei enää pelkäää meitä omia ihmisiään ja on muutenkin reipastunut hurjasti, niin sen kanssa voi myös vähitellen aloittaa määrätietoisemman koulutuksen, mikä on joka tapauksessa tehtävä koira kerrallaan.